Kipua on vaikea pukea sanoiksi: ilmaisukeinoja kivulle taiteesta

Juttu pähkinänkuoressa :

Kivun ilmaiseminen kielellisesti voi olla vaikeaa, joten tutkimuksessa etsittiin sen sanoittamiseen keinoja taideilmaisun kautta

Taiteen tekeminen auttoi kivun tekemisessä käsin kosketeltavaksi ja kehon ulkopuoliseksi, jonka kautta siihen voitiin suhtautua uudella tavalla.

Kipua ilmaistiin sekä arkipäiväisenä että erityislaatuisena. Kuvat, äänet ja esineet toivat esille sanoja intensiivisempiä ilmauksia kivusta.

Kivun komminkointi on vaikeaa

Tarr, Cornish ja Gonzalez‐Polledo (2018) tutkivat tapoja ilmaista kipua taidetyöpajan keinoin, sillä kivun sanoittaminen voi olla vaikeaa. He painottavat, että tarkoitus ei ollut löytää tarkkaa sanoitusta kivulle tai korvata kielellistä ilmaisua. Sen sijaan tarkoituksena oli löytää eri tapoja ilmaista kivun kokemuksen monia ilmenemismuotoja.

Vaikka kyseessä ei ole suoraan tutkimus fysioterapian keinoista, kivun sanoittamisen luovat keinot, kuten piirtäminen tai luova kehotyöskentely, ovat psykofyysisessä fysioterapiassa tärkeitä työkaluja. Tässä tutkimuksessa käsiteltiin myös fysioterapialle tuttuja ongelmia, kuten ajattelun dikotomisuutta eli kahtiajakoituutta (voidaan puhua myös dualismista tai binäärisyydestä) sekä kuntoutujan subjektiviteetin eli sosiaalisessa todellisuudessa vuorovaikutuksessa toimivan, kokevan ja oppivan ihmisen kokonaisuuden (hänen minuutensa, identiteettinsä, itseohjautuvuutensa, toimintansa, kokemusmaailmansa, jne.) huomiotta jättämistä. Nämä filosofiset kysymykset ovat psykofyysiselle fysioterapialle hyvin olennaisia.

Tutkmuksen lähtökohtana oli se, että kivun kokemusta on tunnetusti vaikea ilmaista kielellisesti. Terveydenhuollon kontestissa kivun ilmaisuun liittyy lisäksi väärinkäsityksiä ja vähättelyä. Kivun kommunikoiminen on kirjoittajien mukaan punoutunut yhteen binäärisen ajattelun kanssa, joka jakaa asiat ja käsitteet vastakohtiin, kuten ammattilainen/potilas, kuviteltu/todellinen, mieli/keho. Kivun mittarit antavat kivusta tietynlaisen sanoitetun tai visuaalisen käsityksen, joka ei välttämättä vastaa kivun todellista kokemusta. Yhtenä haasteena on myös, että patogeeniseksi lukiteltu kipu voi olla terveydenhuollon prosesseissa näkymätöntä sen pysyessä hyvinkin todellisena kivun kokijalle.

Biolääketieteestä ja psykologiasta ammentavien kivun selitysmallien dominoiva asema on kirjoittajien mukaan johtanut kivun kanssa elävän ihmisen kokemuksen ja subjektiviteetin huomiotta jättämiseen. Heidän mukaansa tämä johtaa myös kivun sosiaalisten ja kulttuuristen ulottuvuuksien häivyttämiseen: kipu on lääketieteellinen ongelma, eikä sillä ole muita olennaisia ulottuvuuksia. Tämä näkemys on kapea, minkä vuoksi tässä tutkimuksessa etsittiin toisenlaista tapaa tuoda kivun kokemus näkyvään ja käsin kosketeltavaan muotoon.

Ilmaisukeinoja taiteesta

Taiteen keinoja on tutkittu yhä enemmän terveydenhuollon kontekstissa. Tämän tutkimuksen tavoite oli selvittää, voisivatko taiteen keinot auttaa kommunikoimaan multisensorisia ja ei-verbaalisia kivun ulottuvuuksia. Tavoitteena oli myös selvittää, erosivatko taiteen keinoin kommunikoidut kipukokemukset muilla tavoilla ilmaistusta kivusta.

Tutkimus toteutettiin ohjattuna taidetyöpajana (neljä koko päivän kestävää työpajaa kahden kuukauden ajalla), johon kutsuttiin kivun kanssa eläviä ihmisiä, heidän omaisiaan sekä terveysalan ammattilaisia. Yhteensä osallistujia oli 22, joista viisi osallistui useampaan kuin yhteen työpajaan ja kaksi kaikkiin neljään. Osallistujista 14 eli kivun kanssa, kuusi oli terveydenhuollon ammattilaisia (lähinnä fysioterapeutteja) ja kaksi omaisia. 

Tarkoitus oli tutkia kollektiivista kommunikointia kivusta ilman, että instututionaaliset tai hoitosuhteelliset tekijät vaikuttaisivat ilmaisuun. Kivun kommunikoinnin välineinä käytettiin muun muassa valokuvausta, kuvia, piirrosta, maalausta, veistoksia, sekä ääntä ja teatteria.

Työpajojen sisältö

Ensimmäistä työpajaa, ”Kroonisen kivun kuvaaminen ja kuvitteleminen”, ohjasi neurokuvauksen asiantuntija sekä kuvataitelija. Se sisälsi esitelmän toiminnallisen magneettikuvauksen monitulkinnallisuudesta kivun suhteen, visuaalisia keinoja käyttävän aivoriihisession sekä kehomeditaatiota (body scan). Osallistujat tekivät miellekarttoja kivun kuvauksista (sanoin ja kuvin) sekä piirroksia, maalauksia ja veistoksia.

Toinen työpaja oli nimeltään ”Kehon kartoitus” ja sen ohjasi yhdessä valokuuvaaja sekä manuaalisia keinoja käyttävä kehoterapeutti. Työpajassa valokuvattiin osallistujien mukanaan tuomia heidän kipuaan kuvaavia esineitä. Tämän jälkeen työskenneltiin kehon parissa, jonka jälkeen osallistujat ottivat uuden valokuvan, jonka tuli olla muunnelma ensimmäisestä.

Kolmannessa työpajassa, ”Kivussa olevan kehon äänimaailma”, musiikkiterapeutti ja äänitaiteilija pyysivät osallistujia tuomaan jonkin äänen mukanaan, joka edusti heidän kipuaan. Työpajassa muunnettiin ääntä digitaalisesti ja siitä tehtiin näin ”terapeuttinen ääni”, joka oli kutsuvampi ja jopa miellyttävä. Työpajassa äänitettiin ryhmäimprovisaationa syntynyttä kivun äänimaailmaa.  

Viimeisessä työpajassa, jonka nimi oli ”Spatiaalinen kartoitus”, fyysisen teatterityön ammattilainen ja koreografi ohjasivat erilaisia tilaa ja kehoa tutkiskelevia harjoituksia. Osallistujat tekivät hiljaisuudessa piirroksia tiloista, jotka liittyivät kipuun. He asettelivat piirrokset yhdessä ”kartaksi”. He pohtivat yhdessä myös sosiaalisen eristämisen ja ulkopuolisuuden teemoja asettelemalla tekemiään ihmisveistoksia näyttämölle.

Miten tuloksia saatiin?

Työpajat videoitiin ja kirjoitettiin auki (sanat, aktiviteetti, liike ja vuorovaikutus). Tutkijat tekivät kenttämuistiinpanot ja osallistujat palauttivat nimettömänä arviointilomakkeet. Lisäksi taidetuotokset ja niiden dokumnetointi toimivat aineistona. Jokainen aineiston osa toi jotakin analyysiin, sillä esimerkiksi videointi ei pysty tavoittamaan kaikkea, erityisesti pienimpiä yksityiskohtia.

Aineisto analysoitiin temaattisella anlyysilla, jonka tarkoitus oli selvittää työpajoissa nousseiden kivun erilaisten ”versioiden” merkityksiä. Yksi tutkijoista koodasi aineiston ensin, tarkastellen esimerkiksi objekteja, jotka ilmaisivat kipukokemusta sekä ilmaisuja ja tapahtumajaksoja. Tämän jälkeen koko ryhmä keskusteli koodauksen tuloksista kirjallisuuteen nähden. Toisessa vaiheessa eri tutkija teemoitteli aineistoa ja tulkitsi niitä aiempaan tutkimukseen nähden. Aineistosta nousi kolme teemaa: kivun kuvaukset, suhteet kivun ympärillä ja kivun sijainti. Näistä teemoista käsin tutkijat tulkitsivat, millaisia versioita kipukokemuksesta työpajojen materiaaliset, spatiaaliset ja sosiaaliset olosuhteet toivat esille.

Kivun sanoittaminen taiteen keinoin

Kirjoittajien mukaan taiteen tekeminen muutti ryhmän sosiaalista dynamiikkaa ja auttoi kivun kommunikoinnin fasilitoimisessa kohti laajempaa ymmärrystä, joka haastaa perinteisen dikotomisen ajattelun kivusta. Taiteen tekeminen auttoi kivun tekemisessä käsin kosketeltavaksi ja esineeksi kivun kokijan kehon ulkopuolella, jolloin siihen voitiin pyrkiä suhtautua uudella tavalla. Tämä antoi mahdollisuuden muuttaa suhtautumista kipua kuvaavaan esineeseen, vaikka kipu itsessään ei minnekään katoaisi. Esimerkiksi valokuvissa, joissa kipua kuvaavasta esineestä piti ottaa kuva ennen ja jälkeen kehotyöskentelyn, kipu ei hävinnyt vaan sitä voitiin pyrkiä reflektoimaan uudesta näkökulmasta. 

Kuvat ja äänet välittivät kipukokemusta sanoja intensiivisemmin. Esimerkiksi ”polttavan kivun” sijaan metallilevyjen jauhaminen toisiaan vasten, rotat jäytämässä kivun kokijan luita, korvia vihlova epävireinen viulun rääkäisy tai punaisen nauhan immobilisoiva kietominen hennon kasvin varren ympärille välittivät kipukokemuksen erityislaatuisuutta. 

Toisaalta kuvattiin myös kivun jokapäiväisyyttä, esimerkiksi kuva kahvilasta saattoi merkitä kauniisti sisustetun kahvilan uskomattoman epämukavia penkkejä. Yhdelle osallistujalle kuva jääkaapin ovesta merkitsi sitä kammottavaa tunnetta, kun pitää taas avata jääkaappi, missä hänen injektiolääkkeensä tuli pitää. Toisille yksi sama kuva saattoi tuoda täysin päinvastaisia tunteita. Kahvilan tai teatterin kuva saattoi merkitä myös sosiaalisuutta ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi kuva hevosesta uima-altaassa nosti toisissa mielikuvia taistelustaja nääntymyksestä, toisille veden kannattelusta.

Työpajoissa käsiteltin myös kivun, itsen ja tilan välisiä suhteita. Onko kipu jotakin kehon sisällä vai kehon ulkopuolella, onko parempi blokata se vai virittäytyä siihen? Piirroksissa kipukokemus saattoi olla jotakin, mikä ulkopuolelta painoi alas tai raastoi sisältäpäin. Osallistujat kyseenalaistivat myös ajatusta, että ”kivuton minä” on jollain tavalla parempi kuin ”kivullinen minä” tai että ”minä olen minä” vasta, kun elän kivutonta elämää. Kivun koettiin kuuluvan itselle, joten siitä ei voi irtautua. Toisaalta ajatus, että on olemassa ”minä” kivun ulkopuolellakin saattoi olla hyödyllinen ajatus.

Kirjoittajien mukaan taiteen tekeminen vahvistaa kielellistä ilmausta, mutta ei korvaa sitä. Työpajoilla ei ollut terapauttista tavoitetta, mutta niillä oli yhdessä tekemisen hyvinvointia tukeva arvo. Taidetyöpajojen hyöty on kivun sanoittamisessa: taiteen keinoin voidaan tuoda esille versioita kivusta, joiden esiintuomista ei kipukyselyillä tai lääketieteen ja psykologian malleilla valttämättä pystytä tavoittamaan.

Alkuperäinen artikkeli: Tarr, J., Cornish, F., & Gonzalez‐Polledo, E. (2018). Beyond the binaries: Reshaping pain communication through arts workshops. Sociology of Health & Illness, 40(3), 577-592. doi:10.1111/1467-9566.12669

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s